Kun Tuomas kirkkoon kävi

...tai kuinka Suomen kuuluisin huippuälykäs psykopaatti löysi Jeesuksen

Uusateismi oli kuin kuumeuni. Richard Dawkins, Sam Harris, Daniel Dennett, ja hieman muita periaatteellisempi Christopher Hitchens, tykittelivät anglo-saksisessa julkisuudessa kilpaa. Ysäri oli nyt ohi. Tuli kaksi lentokonetta, niille tornit, sitten Irakin sota. Historian lopun lopun alku kurkisteli jo nurkan takaa, mutta Lehman Brothers oli yhä pystyssä, ja Suomella kolmen A:n luottoluokitus.

Kirjoja ilmestyi kuin sieniä sateella, ja niillä oli yhteinen tavoite: osoittaa, ettei uskonnossa, varsinkaan jumalkeskeisessä, ole mitään ylevää, eikä etenkään mitään skarppia. Jumalanpilkka niteiden — esim. The End of Faith, God is Not Great, The God Delusion — sivuilla oli asenteeltaan metafyysisesti materialistista: luonnon tapahtumat tieteen kuvaamina ovat todellisia, muut asiat hömppää. Uskovaiset taas olivat typeriä, ja pelkäsivät tiedettä.

Klassisesta ateismista tämä uusi liike erosi etenkin siinä, ettei sitä voisi millään ilveellä kutsua humanistiseksi. On jälkikäteen ajateltuna oikeastaan jopa kummallista, kuinka vähän se tuntui välittävän klassisesta filosofiasta tai valistuksen perinnöstä. Dawkinsin The God Delusion sisältää äärimmäisen omituisia kvasidarwinistisia kosmologisia spekulaatioita, jotka eivät olisi missään nimessä selvinneet Wienin piirin tai Neuvosto-ateismin mankelista, eikä oikein kenelläkään porukan jäsenistä ollut syvempää kunnioitusta uskonnon analyysiin valistuksen jatkumossa: missä määrin uskonto on kurin mekanismi? miten se kontrolloi arkeamme, ja miten se asettuu jatkumoon suurempien kulttuuristen rakenteiden kanssa? miten uskonto tematisoi oman haavoittumattomuutensa tieteellisen tiedon edessä? — olet onnekas jos tämän suuntaisia kysymyksiä edes sivutaan vakavamielisesti uusateistien sepustuksissa.

Täten uusateismi navigoi aina omituista maastoa: se otti yhtäältä yhteen 2000-luvulla takaisin palanneen, länsimaille kotikutoisen evankelismin, uushenkisyyden ja uskonnollisen fundamentalismin kanssa, ja toisaalta asettui tärkeäksi lyömäaseeksi länsimaiselle ulkopolitiikalle, joka kaipasi kipeästi tapoja vierauttaa ja toiseuttaa muslimeita. Uusateistipoppoo muistaakin aina painottaa sitä, että kyllä se Islam on kuitenkin kaikista pahin — ihan sama kuinka hirveitä ne evankelistit olivat.

Ennen kaikkea koko puuhassa oli kyse kurittamisesta. Nollarit olivat julmaa aikaa, ja telkkari työnsi jatkuvalla syötöllä reality-ohjelmia, joissa lihavia käskettiin laihduttamaan, köyhiä säästämään ja selkärangattomia äitejä tuomaan koteihinsa Kuria ja Järjestystä. Kansainvälisen keskustavasemmiston edustajat — Demokraattipuolue amerikassa, sosiaalidemokraatit Euroopassa — esittelivät äänestäjäkunnalleen kunnianhimoisempia yksityistämis- ja talouskuritoimia kuin yksikään oikeistopuolue olisi aiempana sodanjälkeisenä aikana uskaltanut. Kuluttajat olivat vastuussa kohtalostaan, ja saattoivat nyt viimein nauraa huono-osaisemmille: luojan kiitos tuo en ole minä.

Ajan henki näkyy puhtaimmillaan West Wingin kaltaisessa televisiosarjassa, jossa demokraatit käyvät ikiaikaista taistoa republikaanion ennakkoluuloista julmuutta vastaan. Ylevää Amerikan hegemoniaa tarvittiin pönkittämään enää nokkelia letkautuksia viskovia Harvardista valmistuneita juristeja, joiden lehdistöspinnejä eivät tulleet edes kapiset neuvostokommunistit vesittämään. Jos suuret ideologiset kiistat olivat ohi, oli yhteiskuntaelämä typistynyt enää älykkyyden ja typeryyden ikiaikaiseen taistoon: oli heitä, jotka tajuavat asioita, ja heitä, jotka eivät. “It’s the economy stupid.”

Aikansa lapsena, myös uusateismin keskiöstä löytyi juuri älykkyyden palvonta. Eräänlaisena kulttuurinsa airuena, se omaksui sivistykselliseksi tehtäväkseen “typeryyden” kurittamisen. Uusateismin hyökkäyksissä fundamentalistista monoteismiä ja tiedeagnostista uushenkisyyttä vastaan ei ollut kyse perinteisestä valistusajan järjen rajojen problematiikasta — dynamiikasta tiedon hybriksen ja järjen vapauden välillä —, vaan ainaisesta, ikuisesta, fiksujen kamppailusta tyhmiä vastaan. (Jumalan ajatus on niin typerä, että on aivan uskomatonta, kuinka moni siihen lankeaakaan.) Uusateistit olivat ensisijaisesti väittelijöitä, joiden lyhyet napakat iskut sivaltivat pahaa-aavistamattomia kandiopiskelijoita luentosaleissa juuri heidän kirjojensa ilmestymisen aikaan perustetussa YouTubessa.

Monille voikin tulla yllätyksenä, että liike on ollut myöhemmin varsin hajanainen suhtautumisessaan uskontoon. Richard Dawkins on kunnoustautunut usein lyllertämällä julkisuuden eteen ja päästämällä ilmoille erinäisiä heittoja omasta kulttuurisesta kristillisyydestään tai nettisetäilyt kirkonkellojen heleän soinnin olevan niin paljon islamin kamalaa rukouskirkunaa kivempaa. Sam Harris puolestaan on pitänyt kiinni vahvasta institutionaalisen uskonnon kritiikistään, mutta kääntänyt samalla katseensa kohti uushenkisyyttä eri muodoissaan. Onpahan hän jopa ilmaissut tukeaan itämaiselle spiritualismille, jotka ovat hänen mukaansa oivaltaneet jotain oleellista ihmiskunnan perimmäisistä henkisistä tarpeista — itämaisen viisauden keskeisyys natsismille tai Japanin keisarikunnalle unohtuu jotenkin aina? Heti kun silmä välttää, tuntuu uusateistien katse kääntyvän kohti leppoista tapakulttuurikonservatismia ja spekulatiivista metafysiikkaa.

Et tu, Tomppa?

En kuuntele Tomppaa.

Uusateismin taustaa vasten on hieman helpompi ymmärtää, miten kuvan tapahtuma on mahdollinen. Kyllä se silti yllätti siihen törmättyäni.

Miten Tuomas Enbuske, suomalaisen julkisuuden vituttavin nettiateisti, saattoikaan alkaa puhua pyhän hengen kosketuksesta? Kehityskulun lähtölaukauksena näyttää olleen ateistipiireille turhauttavan tyypillinen utilitaristinen harkinta:

Aika tarkalleen kymmenen vuotta sitten ­Enbuske alkoi ajatella, että juutalais-kristillinen kulttuuri luokin ihan hyvän pohjan yhteiskunnalle.

– Monissa kristillisissä maissa on naisten ­oikeudet, homojen oikeudet ja muut ihmisoikeudet.

– Tässä vaiheessa aloin pikkuhiljaa uskoa uskomiseen.

Enbuskelle uskonto on yksi lyömase lisää hänen jo olemassaolevalle maailmankuvalleen. Hänen mukaansa kristinusko näyttää meille myös sosialismin viat:

Sosialistinen yhteiskunta oli kristillisen logiikan vastainen. Ihmisen piti olla virheetön. Se ei kuitenkaan johtanut siihen, että ihmisestä olisi tullut synnitön. Kaikki vain teeskentelivät synnitöntä ja tekivät samaan aikaan pahoja tekoja.¹

Mutta miten Enbuske ylläpitää näiden kahden maailman hataraa tasapainoa?

Italian kommunistisen puolueen (PCI) hajottua 90-luvulla, vanhat puoluetoverit ajautuivat kaaokseen. Kaaos yltyi niin, että puoluetta vuosina 1988-91 johtanut Achille Ochetto vieraili Wall Streetillä, jonka hän totesi olevan “sivilisaation temppeli”. Käväistyään NATOn päämajassa Brysselissä hän taas totesi tämän olevan “maailmanrauhan keskus”.²

Jos toverit eivät yltyneet tällaiseen, tuli heistä katolilaisia.

Työläisaate operaismon keskeinen ideologi Mario Tronti vaihtoi kommunisminsa katolilaisuuteen (puolueen kirkkoon), huomattuaan liikkeensä lopullisen tappion. Trontin operaismon keskiössä oli aina ajatus työväen ensisijaisuudesta suhteessa pääomaan. Trontin mielestä historiallinen kehitys ei ollut kapitalistisen luokan ja innovaation ajamaa, vaan tapahtui säännönmukaisesti reaktiona työvoiman aloitteellisuuteen. Mutta 1900-luvun liikkeiden lähes messiaaninen odotus maailmanvallankumouksesta ei toteutunutkaan, ja Trontin olikin äkkiä helpompi siirtyä miettimään uskonnollista arvokkuutta ja köyhäilistön lopullista lunastusta vihollisen “voittamisen” tuolla puolen. Suurena ironisena käänteenä, tämä oli Marxista lähtien ollut kommunistien uskontokritiikin ydin: se tarjosi apua epätoivoon, mutta esti oikeaa muutosta. Kuten opium, se turrutti kivun, muttei parantanut tautia.

Tronti piti silti kiinni kommunismin moraalisesta oikeellisuudesta. Tappio oli tapahtunut, kyllä, mutta tämä ei kertonut mitään kapitalismin paremmuudesta. Hänen aatteelleen ja sen oikeellisuudelle siis piti löytää uusi potero uudesta maailmasta. Katolaisuus tarjosi sellaisen, nyt itsetietoisena versiona Marxin uskontokritiikistä. Katolaisuus oli puuduttaja, mutta eikö sellaista juuri nyt tarvittu? Kuin saattohoito katoavalle edistykselle.

Jos Tronti kääntyi uskonnon puoleen huomattuaan aatteensa tappion, niin mitä huomasi Enbuske? Jos uusateismissa oli kyse typeryyden kurittamisessa, niin uusateistille uskonnon hyväksymisessä on oltava perusteena typeryyden välttämättömyys. Ja niin siinä onkin, jos on Enbuskea uskominen. I quote:

Kirkon konservatiiviset rakenteet miellyt­tävät Tuomas Enbuskea, ja hän ajattelee olevansa konservatiivikristitty. Maallisilta arvoiltaan hän on liberaali.

– Konservatiivinen massa ihmisiä pitää yhteis­kunnan kasassa. Jos uusiin ajatuksiin ­suhtautuu aina vähän epäilemällä, silloin ei niin ­helposti hötkyile ja tee typeriä uusia päätöksiä, Enbuske ajattelee.

Tässä on klassinen konservatiivinen motiivi. Typeryys tunnistetaan, jopa oman aatteen valheellisuus, mutta sen opinkappaleet silti omaksutaan. Uusateismilla ei ollut varsinaisesti teoriaa uskonnosta, eikä sitä kiinnostanut myöskään perinteinen valistuskysymys ihmisen normatiivisesta asemasta kosmoksessa.

Aivan kuten kommunismia ei kukistanut suuri kapitalistisen sorron spektaakkeli, vaan hidas, osittain omaehtoinen kuihtuminen, ei uusateismiakaan kukistanut evankelismi, eikä liiemmin “islamo-fasismi”. Sen kukisti pinnallistuva, typerä kulttuuri, muuttaa kysymyksen uskosta kulutustottumukseksi. Enbuske uskoo, koska hän on fiksu. Onnittelen häntä. Ja, ken ties, ehkä minäkin vielä tulen pyhän hengen koskettamaksi, mutta ensin täytyynee liittyä Mensaan.

1. Verrataanpa tätä (varmasti varsin harkittua) kuvausta sosialismin ja kristinuskon vastakkaisuudesta esim. Jaakobin Kirje 5:een, joka tunnetaan nimellä “Varoitus Rikkaille”:

Kuulkaa nyt, rikkaat! Itkekää ja vaikeroikaa kurjuutta, joka teitä kohtaa. Rikkautenne on mädännyt, ja vaatteenne ovat koin syömiä. Kultanne ja hopeanne on ruostunut, ja tuo ruoste todistaa, millaisia te olette. Se syö lihaanne kuin tuli. Te käytitte lopun ajat aarteiden keräämiseen. Riistitte palkan työntekijöiltä, jotka niittivät viljan pelloiltanne. Miten tuo riistetty palkka huutaakaan! […] Te nautiskelitte ja mässäilitte maan päällä, lihotitte sydäntänne teurastuspäivänä. Te tuomitsitte ja tapoitte syyttömän; enää hän ei pane teille vastaan.

Tässä voisi oikein hyvin nostaa esiin vaikka Jeesuksen temppelissä. Enbusken kantaa ei kannattane ottaa vakavasti, eikä hän tunnu harrastavan eksegetiikkaa.

2. Viittauksia näihin kommentteihin löytyy, mutta hieman hajanaisesti. Jotkut sanovat hänen kutsuneen näitä “demokratian” kehdoksi. PCI:n vanhoille kaadereille olivat tällaiset kommentit kuitenkin yleisiä, joten siteeraan tässä totena. Anteeksi tutkijallinen paatos, vaalin sinua muilla alustoilla.